Ajelin alkuviikosta eri puolilla pääkaupunkiseutua tilinpäätösmappien kanssa. Työpäivästä kolme tuntia kului autossa ja se huoletti minua jo etukäteen. Ajatus hyvän työajan hukkaamisesta pelkkään istumiseen ahdisti. Miten näin voi tehdä aikana, jolloin olisi paljon tärkeämpää istua koneella, etsiä tietoa, jakaa sitä ja ennenkaikkea olla tavoitettavissa ja tiedon äärellä. Lopputulos oli kuitenkin se, että tieto tavoitti minut myös matkalla, puhelin ja sähköposti kulkivat taskussa, eikä oikeasti mitään olennaista edes tapahtunut autoiluni aikana.
Kotimatkalla aloin miettiä, miten nopeasti työn rytmi on muuttunut. Vielä vuosi sitten oli tavallista kulkea tapaamisesta ja kokouspöydästä toiseen. Kalenterimerkintöjä kootessa otettiin huomioon siirtymäajat ja tapaamisiin sisältyi myös epävirallista jutustelua. Esimerkiksi tanssioppilaitosten liiton hallituksen kokouksessa viime vuoden tammikuussa istui jäseniä eri puolilta Suomea. Saman pöydän äärellä, vaikka osallistujilla saattoi olla matkaa kokoukseen satoja ja satoja kilometrejä.
Ajelupäivän jälkeisen työaamuni aloitin verkkopankissa ja jatkoin ministeriön sähköisessä asiointipalvelussa. Yhdeksän jälkeen alkoi kokous Google Meetissä. Jouduin poistumaan kokouksesta 45 minuutin jälkeen, koska Teamsissa alkoi seuraava palaveri. Tällä kertaa en osallistunut molempiin käynnissä oleviin kokouksiin samanaikaisesti, mutta joskus olen ollut Zoomissa ja Meetissä yhtä aikaa. Jälkimmäisen kokouksen ehdinkin istua loppuun asti, mutta ennen ruokatuntia sain vielä lähetettyä kaikille liiton jäsenoppilaitoksille sähköpostin. Vuosi sitten tämä kaikki ei olisi onnistunut yhden aamupäivän puitteissa. Vuosia sitten tässä olisi ollut ainesta useampaan työpäivään. Miten ihmeessä pärjäsimme ennen sähköpostia, kuinka kokoukset saatiin mahtumaan kalenteriin ennen sähköisiä alustoja? Ja oliko silloin vai nyt kaikki paremmin?
Elämme aikaa, jolloin tietotulva on paitsi laveaa myös nopeaa. Uudet koronarajoitukset määrittelevät tanssioppilaitostenkin toimintaa niin nopealla tahdilla, ettei edellistä ohjeistusta ole ehditty tiedottamisen jälkeen välttämättä toteuttaa. Tiedotteiden laatimiseen ei voi enää varata hiomisaikaa, tiedon kun täytyy ainakin pyrkiä kulkemaan reaaliajassa. Työrytmin ollessa kiihkeää myös palautuminen ja rentoutuminen ovat siirtyneet arjesta kalenteriin varattaviksi toiminnoiksi. Palautumiskurssit ja hiljentymisen retriitit antavat kiireiselle tärkeän hengähdyskolon. Ja niin tekee tanssikin.
Vaikka toivon, että ajan ja tahdin kiihtyminen jo loppuisi, uskon tästä ajasta jotain jäävän pysyväksi. Ovatko ihmiset enää valmiita kulkemaan tuntikausia paikasta toiseen, kun etäyhteydetkin toimivat? Mutta missä kulkee liian nopean rytmin raja? Ja mitä sitten, jos raja ylittyy, toistuvasti, pitkäkestoisesti, pysyvästi? Tanssituntikin päättyy usein rauhoittumiseen, venyttelyyn, rentoutumiseen, sillä eihän hyppyjä ole järkevää tehdä loputtomasti. Eikä väsyneenä ole tehokastakaan hyppiä, siinähän vielä nyrjäyttää nilkkansa.
Jotain hyvääkin tässä ajassa on. Kaikki asiat eivät vaadi fyysistä kohtaamista, ja meetissä keskustelu on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin pitkien sähköpostiketjujen lähettäminen. Samaan aikaan vuorovaikutus ja kohtaaminen ovat kaiken tehokkuuden keskellä niin arvokkaita asioita, ettei niistä voida luopua onneksi kokonaan.
Tanssin kokonaisvaltainen läsnäolo, vuorovaikutus ja hetkessä oleminen nousevat nykypäivän kaaoksessa vielä suurempaan arvoon. Ja siksi on vielä jaksettava. Vielä nyt on pakko siis tanssia tarvittaessa vaikka ruudun välityksellä, mutta tärkeää on se, että tanssi jatkuu. Yhdessä, erikseen, etänä, hybridinä, turvaväleillä. Ja vaikka emme nyt ehdi ja pysty toisiamme kohtaamaan, muistetaan tässäkin asiassa, että siellä etäyhteyksien päässä on oikeasti muita ihmisiä. Yhdessä, toisiamme tukien, me varmasti tästäkin tanssimme eteenpäin.
Kannustavin terveisin ja etäyhteyksin tavoitettavissa 3.3.2021
Milla Malmberg, toiminnanjohtaja, STOPP ry.
