Jostain syystä mieleni on viime aikoina vaellellut monessa vuosien takaisessa tanssituntitilanteessa. Voin hyvin muistaa, minkälaiset collegehousut eräällä oppilaallani oli 1990-luvun loppupuolen tanssitunneilla. Muistan erään painisalin pukuhuoneen tuoksun ja senkin, miten miten vaikealta yksi hyppy tuntui ja kuinka sitten yhdessä ryhmän kanssa pääsimme epätoivoisista tunnelmista oppimisen ja onnistumisen kokemuksiin. Muistot nostavat esiin monia tunteita ja jopa kehollisia reaktioita.
Tanssinopettaja voi kohdata työviikkonsa aikana valtavan määrän oppilaita. Vastapainoksi sille saatamme kulkea oppilaan mukana vuosia, jopa vuosikymmeniä. Seuraamme lapsen kasvua nuoreksi ja aikuiseksi. Tanssin kokonaisvaltaisuus näkyy kohtaamisessa, ja yhdessä kuljettu matka jättää jäljen meihin molempiin osapuoliin.
Koskaan ei voi etukäteen tietää, minkälainen merkitys ihmisten väliselle kohtaamiselle syntyy. Joidenkin oppilaiden kanssa yhdessä kuljetulla matkalla voi olla hyvinkin pitkäkestoiset vaikutukset. Joidenkin kanssa kohtaaminen jää satunnaiseksi ohikulkuhetkeksi, mutta siitä huolimatta se voi jättää pitkätkin jäljet. Ja joskus kohtaamisesta ei jää jälkiä juuri ollenkaan, ja sekin on oikein hyväksyttävää.
Olen tosi kiitollinen siitä, että vanhempani veivät minut tanssitunneille ollessani lapsi. Alkuajatus tuli minulta itseltäni, mutta vanhempani selvittivät, ilmoittivat, kuljettivat ja mahdollistivat. Se kannatti, sillä nyt vuosikymmeniäkin myöhemmin olen samalla tiellä. Lapsiperheen arjen palapelissä nopeastikin tehty ratkaisu voi muodostua elämän kannalta hyvin olennaiseksi. Ja niin kävi meidänkin perheessä ja juuri minulle. Mikään hetki tai päätös ei siis ole merkityksettömämpi kuin toinen, tai ainakaan sitä ei voi tietää etukäteen, jos niin on.
Kun huomenna avaan tanssisalin oven, yritän heittäytyä hetkeen ja kohdata jokaisen oppilaani illan aikana. Ehkä vuosien päästä muistan, mitä jollakin oppilaalla oli päällään, mitä teimme yhdessä ja miten opimme hankalalta tuntuvan hypyn. Ja vaikka en muistaisi, en saa huomista kohtaamista enää koskaan takaisin ja siksi siitä on otettava ilo irti juuri silloin. Oppilaiden takia tietysti, mutta ihan minun itsenikin takia.
En tiedä, oivaltavatko oppilaat, kuinka suuri merkitys heillä on meille opettajille. Koenkin, että suurin osa tanssinopettajan identiteetistäni on rakentunut kohtaamisista oppilaitteni kanssa ja heidän kanssaan yhdessä tanssituista hetkistä. Minähän sitä paitsi opin heiltä koko ajan, niin kliseiseltä kuin asian toteaminen kuulostaakin. Kliseissä on kuitenkin yleensä vahva totuuspohja, ja tässäkin tapauksessa hyödynnän kaikkea oppilailtani oppimaani myös työssäni toiminnanjohtajana. Tanssi on kohtaamisen taidetta ja on hienoa olla sen äärellä eri näkökulmista ihan joka päivä.
Artikkelikuvassa on kaksi oppilastani reilun 20 vuoden takaa. Muun muassa heitä ja tätä kuvattua esitystä mietin juuri viime viikolla huomatessani toisen heistä juhlivan 40-vuotissynttäreitään. Aika kuluu, merkitys säilyy.
Milla Malmberg
Toiminnanjohtaja, STOPP ry sekä tanssinopettaja
